Lupasin läheisilleni, että kun koen parantuneeni syömishäiriöstä, käyn tatuoimassa avaimen ranteeseen. Muistuttamaan itseäni siitä, mistä kaikesta selvisin. Että minä jaksoin taistella. Etten luovuttanut.
Se näytti jo ajankohtaiselta, se oli niin lähellä.
Olin puolivuotta oksentamatta.
Olin puolivuotta inhoamatta itseäni.
Olin puolivuotta suurimmaksi osaksi onnellinen.
Kunnes pikku hiljaa aloin lipsahdella, koulustressiä. Oksentamaan.
Vaikeaa Rakkaan kanssa, syömättömyyttä ja oksentelua.
Äidin syöpä, ruokahaluttomuutta ja pienentyneitä lukuja.
Siitä kai se sitten taas alkoi.
Puolinainen elämä.
Rakas on lähes viikon poissa. Ja minä tiedän miten tämä homma sinä aikana menee.
Minulla oli jo elämän avaimet käsissäni, mutten osannut käyttää enkä arvostaa niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti