Molly says she's really trying - Problem is, Molly is lying

Syömishäiriö tekee kaikista sairastuneista valehtelijoita, sillä ei ole väliä kuinka tärkeää totuus on ollut ennen sairastumista. Syömishäiriö tekee meistä kaikista valheiden, puolitotuuksien ja naamioiden mestareita - enkä minä ole poikkeus. Kirjoitan tätä blogia salaa, kaunistelen kaikille tunteitani, syömisiäni, liikkumisiani ja motiiveitani.

Juhlin jo pudonutta painoa vain mielessäni, lenkeillä käytän aikani haaveiluun pienemmästä kehosta. Yksinäisyydessäni mittailen itseäni ja satunnaisesti sorrun halailemaan posliinista jumalaani.

Eilen jäin vain itseteosta kiinni. Rakas  yllätti vaa'alta eilen kun olimme vierailulla. Joten se asia jäi sikseen.

Kunnes tänään aamutupakkalla hän esittää kysymyksen "Voisitko sinä ihan päin naamaa valehdella minulle syömisistä?"

Jähmetyn, mutta vanhasta tottumuksesta valhe tulee nopeasti - ei liian nopeasti, ollakseen uskottava. Tästä pitää huolen monen vuoden kokemus.

Ja päässäni pieni ääni huutaa "Totta kai valehtelen, oletko sinä idiootti".

Vihaan satuttaa rakkaitani jälleen, mutta en osaa elää tässä läskikuoressakaan.

Tuomittuna kulkemaan

Kuvauskin sen jo kertoo, mutta jos esittelen itseni hieman tarkemmin.
Kuitenkin riittävän epämääräisesti, jotta säilytän nimettömyyden tuoman suojan.

Liian nuori olemaan aikuinen, liian vanha olemaan nuori.
Liian sairas ollakseen terve, liian terve ollakseen sairas.

Takana liian monia huonoja kokemuksia, huonoja ihmisiä ja vielä huonompia valintoja.
Jatkuvaa sisäistä taistoa.
Liikaa kulisseja.

En osaa elää, mutten tahdo kuollakaan,. joten valitsen puolimallin elämän.

Elämän johon yritän mahduttaa ednoksen sekä rakkaan, ystävät, perheen ja työn.
Elämän, jossa pystyisin tuntemaan itseni hyväksi.