She had a key, but she lost it

Lupasin läheisilleni, että kun koen parantuneeni syömishäiriöstä, käyn tatuoimassa avaimen ranteeseen. Muistuttamaan itseäni siitä, mistä kaikesta selvisin. Että minä jaksoin taistella. Etten luovuttanut.

Se näytti jo ajankohtaiselta, se oli niin lähellä.
Olin puolivuotta oksentamatta.
Olin puolivuotta inhoamatta itseäni.
Olin puolivuotta suurimmaksi osaksi onnellinen.

Kunnes pikku hiljaa aloin lipsahdella, koulustressiä. Oksentamaan.
Vaikeaa Rakkaan kanssa, syömättömyyttä ja oksentelua.
Äidin syöpä, ruokahaluttomuutta ja pienentyneitä lukuja.

Siitä kai se sitten taas alkoi.

Puolinainen elämä.

Rakas on lähes viikon poissa. Ja minä tiedän miten tämä homma sinä aikana menee.

Minulla oli jo elämän avaimet käsissäni, mutten osannut käyttää enkä arvostaa niitä.

Että mä kelpaan?

Kropan pettäessä tulevaisuus tuntuu toivottomalta, niin toivottomalta, että tekisi vain mieli antaa mennä.

Lakata tanssimasta nuoralla ja pudottautua. Katsoa kuinka kauan putoaminen kestää ja kuinka paljon maahan osuminen sattuu. Turvaverkkoa ei ole.

Mutta en enää nykyisin ole yksin tällä nuoralla.

Rakas ei varmasti antaisi mun pudota, jos vain tietäisi mitä suunnittelen.

Ja niin säälittävää kuin se onkin, kun Rakas on vierellä en ole vielä valmis putoamaan.
Roikottamaan toista jalkaa reunan yllä, mutten putoamaan,

Huterat ääriviivani

Tilaan töiden aloittamisen jälkeen jo toista kertaa pienemmät housut, mutta vaa'an lukemat ei pienene.
Peilistä katsoo samanlainen plussapallo kuin aina ennenkin.

En hahmota missä mennään, en ymmärrä kun ei ole lukuja. Minä tarvitsen lukuja. Peiliin ei ole voinut enää vuosiin luottaa.

Kiukuttelen Rakkaalle, kun en voi kertoa mikä ahdistaa. Tunnen huonoa omatuntoa, olen huono puoliso.
En pysty sanomaan Riksulle, että olen vihainen, että tulee liian lähelle ja se ahdistaa ja välttelen.

Oksennan, oksennan ja oksennan, liikaa. Liikaa ahdistusta, joka ei poistu.

Väsyttää.